Jaa tämä sivu

FacebookTwitterGoogle BookmarksLinkedin
lauantai, 15 huhtikuu 2017 10:48

Tampopo tee

”Et voi nähdä silmäluomiasi, koska ne ovat liian lähellä” tai ”Et näe metsää, koska puut ovat edessä”. Hamuamme usein mielestämme harvinaisia asioita kaukaa ja ulkomailta, koska ne ovat eksoottisia emmekä huomaa, että itseasiassa kaikki ovat ulottuvillamme aivan tässä lähellä. Minulle se selvisi kerran hyvin konkreettisella tavalla.

Olin lukenut tampopo-teestä, jota käytetään Japanissa maksaa puhdistavana rohtona. Kysyin kerran japanilaiselta opettajaltani, onko hän kuullut tästä idän salaperäisestä ihmerohdosta. ”Kyllä vaan,” oli vastaus. Voisiko hän etsiä käsiinsä sitä ja tuoda seuraavalla Suomen vierailullaan sitä minulle? Vastaus oli myöntävä ja puolen vuoden päästä sain viimein kokeiltavaksi tampopo- teetä. Hinta oli suolainen, mutta olin valmis koekaniiniksi.

Koska en osannut lukea käyttöohjeita, kuuntelin opettajan ohjeita ja valmistin rohdon niiden mukaan. Teetä oli keitettävä parikymmentä minuuttia ja tuloksena oli kahvin kaltaista mustaa litkua. Se ei itseasiassa ollut lainkaan teelehtien kaltaista vaan kuivattuja juuren palasia. Siksi pitkä keittoaika. Kun join sitä, yllätyksekseni maksan meridiaani jalassa alkoi kihelmöidä ja sappi pulputti mukavasti. Aika tehokasta ainetta, VAU!

Kysyin myöhemmin opettajaltani, mistä kasvista tee oli valmistettu ja vastauksen kuultuani leukani loksahti auki: Voikukan juuresta. Minulle selvisi viimein, että tampopo tarkoittaa voikukkaa. Minulla kasvoi puutarhassani tuhansia voikukkia rikkaruohoina, ja minä tilasin kallista luontaistuotetta Japanista saakka. Niin, joskus parhaat asiat ovat liian lähellä huomataksemme niiden arvon.

Kerää voikukkien juuret loppukesästä, pese mullat pois vedellä ja harjalla ja anna kuivahtaa hetken. Pilko tuoreena ohuiksi siivuiksi, asettele ilmavasti voipaperille ja kuivaa sisätiloissa tai auringon paisteessa ulkona. Kuivatut palaset paahdetaan pannulla tumman ruskeiksi. Anna kuivahtaa hetki ja pussita ilmatiiviisti.

Voikukanjuuriteetä on käytetty Suomessa sotien aikana kahvin korvikkeena. Se on tehokas maksan puhdistaja. Koko kasvia voi käyttää vaikka salaattiin. Varjossa kasvavia nuoria lehtiä voi poimia ja lisätä salaattiin. Vedä sormilla ruodin molemmin puolin siten, että vain lehti jää käteen. Heitä karvas ruoti pois. Pippuria ja oreganoa sekä oliiviöljyä vain joukkoon niin hyvä tulee. Keltaisia kukkia voi syödä sellaisenaan tai lisätä salaattiin ilman vihreää alaosaa. Flowerpower!

 

keskiviikko, 10 elokuu 2016 10:08

Markkinoilla

Markkinoilla tulee seurattua ihmisten erilaista ostokäyttäytymistä. Suomalaiset eivät yleisesti ottaen ole markkinaväkeä. He vaikuttavat vaivaantuneilta ja välttelevät katsekontaktia. Ikäänkuin varmistaen ettei kukaan myyjä vahingossa onnistuisi vangitsemaan heidän mielenkiintoaan, ja saisi jopa kauppoja aikaiseksi. Miehillä ja naisilla on erilainen ostokäyttäytyminen. Naiset pitävät shoppailemisesta ja kiertelevät innokkaina markkinapöytien välillä silmät loistaen. Miehet kävelevät mielellään keskellä kujaa tarkastellen kaukaa heitä kiinnostavia esineitä ja tarvikkeita. Katseesta kyllä näkee heti, milloin kiinnostus herää ja varmasti heitä näkee uudella kieroksella, kunhan vain ovat tarkastaneet ensin koko alueen. 

Näen noin kymmenvuotiaan pojan katselevan paracordranneketta jossa on kompassi mukana. Hän kävelee pöytäni ohi ensin äitinsä kanssa. Pian he palaavat takaisin ja poika osoittaa äidille ranneketta. Äidiltä ei kuitenkaan heru ymmärrystä moisille hömpötyksille vaan matka jatkuu keramiikkatiskeille. Jonkin ajan kuluttua poika tulee isänsä kanssa joka vilkaisee ranneketta ja hintaa kerran ja pudistaa päätään ranneketta kinuvalle pojalle. He katoavat ihmisvilinään. Menee puolisen tuntia ja poika tulee isovanhempien kanssa, ilmeisesti käyttäen viimeisetkin suostuttelukeinot hyväkseen. Mummo ja pappa eivät helly, joten näen kuinka poika laahustaa pää painuksissa heidän perässään.

Toinen tapaus markkinoilta. Isoäiti sukkuloi lapsenlapsensa kanssa pöytäni ääreen kysellen pojalta: ”Mikäs sinua kiinnostaisi, olisiko tuo nuolenkärkiriipus hieno?” Poika osoittaa toista luukorua ja isoäiti kysyy paljonko tuo maksaa. Kuultuaan hinnan, kulmakarvat nousevat ylös ja hän kaappaa pojan käsivarresta mukaansa. ”Mennäänpäs katsomaan tuonnepäin!” 

Muistoihini tulvahtaa tapaus ruotsinlaivalta monen vuoden takaa. Taxfree myymälässä pieni poika tuo vanhemmilleen hyllyltä legopakkauksen, helikopterin. Hän ojentaa sen isälleen toiveikas ilme kasvoillaan. Kovaan ääneen isä toruu poikaa: ”Mieti nyt! Oletko aivan varma, että sinä tarvitset sitä todella?” Katseeni siirtyy isän työntämään kärryyn. Se on lastattu täyteen tupakkakartonkeja, hajuvesiä,  olutpakkauksia, viinipulloja ja viinaa. Poika vie pää painuksissa legopakkauksen takaisin hyllyyn.

sunnuntai, 27 maaliskuu 2016 10:00

Aarteita luomassa

Vielä viimeinen silaus sarvityöhön. Perusmuoto on jo tehty, sivut hiottu huolellisesti, kiillotettu ja kyljet valkaistu. Niihin on idea jo valmiina. Vaaleat sivut ja ympärillä luonnonkarhea sarven pinta. Hyvä kontrasti. Teen kuvioinnit polttopiirtimellä; juokseva hirviemä ja vasa perässä. Siitä tulee juuri sellainen kuin suunnittelin mielessä. Upea fiilis, kun työ alkaa näyttää valmiilta. 

Nyt pitäisi vielä kiinnittää ferrosauva sarvikahvaan kiinni. Tästä tulee tulukset, jolla voi sytytellä tulet reissussa. Olen porannut reiän hieman liian ahtaaksi ja kun ujuttelen epoxiliimaa reikään, mielessä kalvaa epäilys, jotta olisiko ollut viisaampaa vähän suurentaa sitä ensin. Paniikissa pelkään, että liima jämähtää liian aikaisin enkä saa sauvaa istutettua kahvaan. Pöytää vastaan en saa painettua tarpeeksi kovaa, joten siirryn lattian pintaan ja käytän sitä alustana. Kuuluu se epämiellyttävä RAKS ja sarven kappaleet putoavat lattialle. Työhuone pullistuu hetkeksi perkeleistä, mutta huokaus häivyttää harmistuksen. Ehkä olisi sittenkin parempi ollut laittaa liimaus heti aluksi ja tehdä sitten viimeiset hienosäädöt? Jälkiviisaus on se parempi viisaus.

Nopea tarkastelu osoittaa, että ei tässä mitään hätää. Asia on korjattavissa, menee vaan lisää aikaa. Mielessä häivähti jo lopputyön asettelu sopivaa alustaa vasten, kuvat ja jakoon nettiin muidenkin ihasteltaviksi. Jätän työn huilaamaan ja teen sen seuraavana päivänä, kun yö on nukuttu ja mieli rauhoittunut. Ärkeleen kera ei kannata ryhtyä muuhun kuin ojan kaivamiseen. 

Seuraavana päivänä työ valmistuu, lisään nahkahihnapunoksen joka kruunaa työn. On uskomaton fiilis nähdä oma työ valmiina. Sitä ei oikeastaan haluaisi laittaa myyntiin ollenkaan vaan pitää itsellään. On vaikea luopua omista töistään. Varsinkin niistä ensimmäisistä ideoista ja tekeleistä. Toinen ja kolmas kopio eivät enää anna vastaavaa tunnetta, koska niissä ei näe enää sitä luovuuden siementä. Ensimmäistä katsellessa tulee olo kuin joku toinen olisi sen tehnyt.

Hienointa on asetella uusi työ kivialustalle, hakea sopivaa valokulmaa ja ottaa siitä kuvia nettisivuille ja facebookiin. Ihmisten kommentit osoittavat, onko koko työ ollut sen arvoista. Onko aikaansaannokseni tärkeä ja arvokas vain minulle itselleni vai ovatko muutkin sitä mieltä, että se on hieno ja ainutlaatuinen?

Idässä mestarit taistelutaidoissa ja taiteessa esittävät taitonsa ja taiteensa olevan jumalien aikaansaannosta. Omaa itseä ei korosteta vaan jonkin ainutlaatuisen katsotaan syntyneen vain heidän kauttaan – korkeamman johdatuksesta. Meillä taiteilija nostetaan jalustalle ja osoitetaan hänen itsensä erinomaisuus ja luova kyky. Yhtäkaikki, ideoissamme ja ajatuksissamme on energiaa, ja me teemme niistä muille näkyviä taideteoksia ja käyttöesineitä. Ideamme tulevat näkyviksi ja kosketeltaviksi. Minä ainakin toivon, että ne herättävät omistajissaan suuria tunteita ja mielihyvää. 

Sarvikahvainen ferrotulus syöpyy muistiini kaikkine viilan jälkineen, sahaamisen ja poraamisen äänineen ja polttopiirtimen tuoksuineen. Se on tehnyt minusta viisamman ja taitavamman, ja osaan välttää tehdyt virheet valmistellassani seuraavaa. Yksi johtaa aina toiseen – ja kolmanteen. Ehkä vielä parempaan ja hienompaan lopputulokseen?

perjantai, 26 kesäkuu 2015 10:04

Athos-vuoren kaiut

Turkoosin sininen vesi välkehtii veneemme kyljillä. Välimeri näyttäytyy parhaimmillaan lokakuun auringon loisteessa ja aamupäivän aurinko polttaa niskaa. Kävelemme jonossa veneestä laiturille, Kostas, minä ja parikymmentä muuta pyhiinvaeltajaa. Paikka on Agion Oros, niemimaa Kreikan pohjoisosassa. Tämä alue on autonominen ja täynnä ortodoksiluostareita ja munkkeja. Tarvitsemme viisumin ja luvan päästäksemme tänne pyhälle alueelle. Naisilta on pääsy kielletty.

Takana on viiden päivän luostari- ja skiti (vuorilla sijaitsevat munkkiyhteisöt) -vaellus. Kiipesimme kreikkalaisten pyhälle vuorelle Athokselle, yövyimme luostareissa ja osallistuimme ortodoksiseen jumalanpalveluksiin aamuvarhaisella ja iltamyöhään. Erittäin ainutlaatuinen ja erikoinen paikka. Vähän niinkuin olisimme tupsahtaneet keskiajalle. Täällä kävellään, kuljetaan veneellä tai muulien vierellä. Jalat ovat hieman hellinä vuoripoluilla samoilemisesta, mutta mieli on avara ja kirkas, vastaanottavainen. Tyhjä mieli aistii herkästi kaiken valheellisen ja teeskennellyn. Luu pitää hioa ja kiillottaa, ennenkuin havaitsee säröt. Se toimii aivan kuten vasta pesty peili.

Erosimme kolmesta reissukaveristamme ja nyt olemme Xenofondoksen luostarin laiturilla Kostaksen kanssa ja ympärillämme on joukko miehiä, jotka viettävät kanssamme muutaman yön tässä luostarissa. Monet kreikkalaiset miehet tulevat tänne uudistumaan ja puhdistumaan, jotkut kerran vuodessa, toiset ehkä vain kerran elämässään. Elämän suurien kysymyksien askarruttamina he kysyvät neuvoa munkeilta. Jotkut munkit ovat kuuluisia ja heidän luokseen on iltaisin jono. Eräs kuuluisa munkki asui kuivuneessa kaivossa. Aina kun hän tuli maanpinnalle, hänen seuraansa lyöttäytyi lintu ja käärme. Jotkut eivät uskaltaneet lähestyä häntä käärmeen takia, joten munkki sanoi käärmelle jotain ja se luikerteli pensaaseen piiloon. Koko niemimaa on täynnä arvoituksellisia tarinoita munkeista ja ihmeistä joita siellä tapahtuu. Myös minä koin vahvoja tuntemuksia matkatessani siellä. Kaikista omituisimmat luihin liittyvät kokemukset tapahtuivat täällä, jossa ortodoksimunkit käyvät ikuista, loppumatonta painia demonien kanssa.

Puusilta narisee allamme siirtyessämme satamasta luostarin muurien sisäpuolelle. Edessämme kulkee mies, joka saa huomioni. En ymmärrä miksi, mutta jostain syystä en pidä hänestä. Emme ole vaihtaneet sanaakaan enkä ymmärrä mitä hän puhuu ystävilleen. Törmään häneen myöhemmin illalla jumalanpalvelusten jälkeen. Hänen nimensä on Giorgos. Hänen vaihdettuaan muutaman sanan Kostaksen kanssa, alamme tutustua toisiimme. Epäluuloni kasvaa entisestään. Hän kertoo käyneensä tässä samassa luostarissa pienestä pojasta saakka joka vuosi. Illan pimetessä hän vinkkaa tutulle munkille ja pyytää meitä mukaansa. Luostarin hautausmaan vieressä on pieni kivestä rakennettu talo. Pimeys alkaa kietoa meitä vaippaansa ja minulla alkaa vatsaa kouria, sillä Giorgos johdattaa meitä pimeään kellariin josta paljastuu pitkä hyllyllinen pääkalloja ja molemmilla sivuilla on luukasoja. Kaikkien luostarissa kuolleiden munkkien luut ovat täällä. Ortodoksiperinteen mukaan luut kerätään hautapaikasta ja säilötään omaisten haluamaan paikkaan. Munkkien luut pysyvät luostarin kätköissä vuosisatoja.

Giorgos osoittaa hyllyllä lepääviä pääkalloja ja kalloluiden rajakohtien muodostamia risteyksiä. Joissakin niissä on selvä risti. Ne ovat olleet pyhien miesten päälakia. Hän siirtelee kalloja tottuneesti, kiillottelee niitä hihallaan, ottaa sitten yhden kallon käteensä ja suutelee sitä. Sanon, Kostakselle, että eiköhän lähdetä jo. Minua alkaa kylmäämään sisältä. He puhuvat siitä kuinka munkit haudataan pystyasentoon, ei niinkuin tavalliset kuolevaiset. Kun tavallinen ihminen kuolee, hän jäykistyy. Munkit sen sijaan ovat kuoltuaan pehmeitä ja joustavia, kuten elävät. Onko se pelko kuolemasta, joka jäykistää?

Auringon kajo valaisee vielä hieman istuessamme rantakalliolla sijaitsevalla penkillä. Yllättäen Giorgos kysyy minulta, sopiiko minulle jos hän toimisi kummisetänäni. Hän haluaisi käännyttää minut ortodoksiksi. Kiitän kohteliaasti ja sanon että minun Jumala ei asu kirkossa. Haistan palaneen käryä. Paljastuu, että käännyttäjä saa jokaisesta käännytetystä 25% pelastusta itselleen. Hän taitaakin olla bisnesmies? Ei hän minua halua käännyttää vaan saada osuuden taivaspaikastaan. Minä taidankin olla uskonnollisempi kuin hän? Kysyn Kostakselta, milloin lähdetään.

Vielä aamulla Giorgos jankkaa minulle, että hän välttämättä haluaisi minun kastettavan ortodoksiksi. Joudun olemaan suorapuheinen ja sanon ei, en halua.  Seisomme jonossa aamiaiselle ja peräännyn taaemmas, sillä en halua istua hänen vieressään. Meidät johdatetaan isoon ruokailusaliin ja munkit osoittavat meille paikan mihin istua. Emme saa valita itse paikkaamme. Ruokailu on mielenkiintoinen tapahtuma luostareissa. Istumme ääneti ja kuuntelemme pyhiä kirjoituksia, joita munkki lukee ääneen kaikuvassa salissa. Lupa annetaan, ja syömme puhumatta noin 15 minuuttia. Kaikki hotkivat ja juovat mitä pöydästä löytyy. Vain kasvisruokaa, vihanneksia ja hedelmiä jälkiruuaksi. Vettä tai viiniä juotavaksi, leipää. Kun käsky kuuluu, ruoka jätetään pöytään, juomat lasiin, noustaan ylös ja poistutaan jonossa puhumatta sanaakaan. Ovella odottavat korkea-arvoiset munkit. Miehet suutelevat heidän käsiään kunnioittaen. 

Siinä hän istuu minua vastapäätä. Katsomme toisiamme silmiin, Giorgos ja minä. Kun jotain yrittää väistää tai vältellä, kohtalo asettaa sen eteemme, jotta voisimme kohdata todellisuuden. Suunnittelin istuvani hänestä mahdollisimman kauas, mutta jotenkin järjestely onnistui niin, että istumme aamiaista syöden vastatusten. Omituisia asioita tapahtuu täällä. Ainakaan hän ei voi puhua eikä yrittää käännyttää minua. Haluan edelleen katsella Jumalaani valkohäntäpeuran ylväässä olemuksessa haistaen samalla kasteisen metsäniityn tai kuunnella Häntä etäisen korpin raakuntana sen härnätessä merikotkaa männyn latvassa. Tiemme eroavat aamupäivällä, kun lähdemme laivalla kohti Ouranopoliksen satamaa. Siellä näemme omituisen näköisiä ihmisiä, naisia. Illalla Ateenassa liikenteen melu raastaa korvia, mutta minä näen kaiken mitä tapahtuu. Näen, kuulen, haistan ja tunnen. Kiitos Athos ja Kostas.

 

torstai, 23 huhtikuu 2015 11:21

Nuorena on vitsa väännettävä

 

Työhuoneeni ikkunalaudalla on isoisäni höylä. Hän oli puuseppä ja taitava käsistään. Teki kaappikelloja, huonekaluja, soutuveneitä ja mökkejä. Katselin pienenä poikana, kun hän puukolla veisti lastaa puusta. Lasta sinänsä ei ollut mikään ihmeellinen, taisi olla tarkoitettu punamultamaalin sekoittamiseen. Seinäsammaleilla tiivistetyn punamultaisen saunamökin takana katselin silmät pyöreinä, kuinka lastut liikkuivat jouhevasti hänen vuollessa puukapulaa. Koska olin pienestä pitäen itsekin käyttänyt puukkoa vuolemiseen, näin heti että tässä on tekijämies. Hyvin teroitettu puukko liukui mäntykapulaa vasten tehden kauniin ohuita lastuja. Käsi ei tehnyt yhtään turhaa liikettä. Muutama veistoliike ja kapula oli valmis. Omituista, kuinka isoisän arvo nousi siinä silmänräpäyksessä. 

Ei hän paljoa puhunut, mutta teki sitäkin enemmän. Minä hengailin silloin tällöin mukana ja katselin mitä hän teki. Asuimme samassa pihapiirissä Hollolan Latokarkean pienessä kyläyhteisössä, kunnes viiden ikäisenä muutin perheeni kanssa suurkaupunkiin, Heinolaan ja sieltä maailman Turuille. Kun poika on tietyssä iässä, hän haluaa opetella tekemään samoja asioita kuin aikuiset. Keskikesän koivun lehväksistä tuli paras vihta. Perinteiseen tapaan pappa sitoi ne yhteen vitsaksella. Hän laittoi vitsaksen pään jalkansa alle, pyöritti sitä kiertämällä  ja sitoi sillä vihdan kahvan tukevaksi. Yritin samaa, mutta oksa katkesi sitoessani sitä kiinni. Piti valita sopivan tuore oksa ja oppia tekniikka jolla vitsasta kierrettiin. Aikaisemmin tärkeä taito, koska narua ei ollut metsässä saatavilla. Riukuaidat sidottiin ennen vitsaksilla, ja ne saattoivat kestää monia vuosia vuodenaikojen vaihteluita. Kokeilen vieläkin silloin tällöin, osaanko kiertää vitsaksen. Ensin pitää katsoa, kun kokeneempi tekee. Sitten pitää vain tehdä, ja kokeilla, ja erehtyä,  ja tehdä taas. Tarvitaan vain sinnikkyyttä ja halua oppia.

Sanonta "nuorena on vitsa väännettävä" on mielenkiintoinen. Sehän voi tarkoittaa sitä, että vitsaa voi käyttää vain tuoreena, nuorena. Vain tuore koivunvitsas taipuu kiertämällä katkeamatta. Se voi tarkoittaa myös sitä, että mitä nuorempana sen valmistamisen aloittaa, sitä helpompi sitä on käyttää aikuisena. Mitä lie viisauden keksijä on alunperin ajatellut? 

Taisin olla neljän vanha, kun sain papalta lahjaksi puukon. Se oli Iisakki Järvenpään valmistamia partiopuukkoja. Pikkuversio amerikkalaisesta Bowie-veitsestä. Kaareva kärki ja veriura, niinkuin esikuvassakin. Hyvää siinä oli väistinrauta, joka suojeli sormia liukumasta terälle ja tuohilevyistä puristettu kahva, joka sitkeänä piti pintansa kovassakin käytössä. Liekö pappa pohtinut tehneensä virheen, kun pihamökin takana reidenpaksuiset lepät oli kaikki kuorittu niin korkealle kuin neljävuotias pojankolli vain ylettyi. Minä ihmettelin, miksi rungot muuttivat väriä valkoisesta punaiseksi. Muistan sen ylpeyden tunteen, kun sain kantaa ensimmäisen kerran puukkoa ja mennä sen kanssa yksin metsään vuolemaan puita. Äiti varmaan sydän sykkyrällä tarkisti moneen kertaan, missä sidetarpeet olivatkaan kaapissa.

Jossain vaiheessa puukon kahva ja väistinrauta piti irroittaa väkisin, jotta puukosta tuli tasapainoisampi heittämiseen. Mustavalkotelevision sisäänmarssi pieneen olohuoneeseen sai aikaan sen, että puukkoa voi myös käyttää heittoveitsenä. Lännenleffat ja -sarjat näyttivät, että sekin oli mahdollista. Kun pappa näki kustomoidun puukkoni, hän osti uuden tilalle. Eihän sellaisella voinut vuolla enää. Metsä alkoi talon takaa ja vanhemmat tottuivat ajatukseen, että poikaa ei aina välttämättä saanut ajoissa ruokapöytään. Oli muita kiireitä. Intiaanin piti pelastaa kylä sinitakeilta tai Tarzan oli väijymässä antilooppia. Huikopalana söin ketunleipiä kuusenjuurelta ja samalla katselin, kuinka muurahaiset kuskasivat neulasia ja ruokaa pesäänsä. Kotiin mentiin, kun ketunleivät eivät enää riittäneet tai kun tuli kylmä ja väsy. Metsä oli ainut ystäväni ja leikkikenttäni. Lähellä ei ollut kavereita.

Papalla oli verstas autotallissa. Se oli hänen luolansa, johon pystyi pakenemaan arjen tylsyyttä. Siellä oli työvälineet, sorvi ja sirkkeli. Sirkkeli vei muutaman sormen, mutta ei se näyttänyt tahtia haittaavan. Into oli kova tehdä koriste- ja puhdetöitä. Sirkkeli laitettiin käyntiin ujuttamalla kaksi paljasta johdonpäätä pistorasiaan. Yksinkertaisilla välineillä hän sai aikaan kauniita kaiverrettuja rukinlapoja tai katajarasioita. 

Isoisän kätten jälkiä jäi hänen kuolemansa jälkeen meille sukulaisille muistoksi. Oivallisia muistoja ajasta, jolloin taloja, käyttötarvikkeita ja veneitä tehtiin huolella ja aikaa säästämättä. Ihmiset auttoivat talkoilla toisiaan ruokapalkalla. Tietotaito kulkeutui vanhemmilta nuoremmille saumattomasti. Olin alle kolmenkymmenen, kun papasta aika jätti. Nyt minua kaduttaa, etten kysellyt enemmän hänen elämästään, sodasta, muutosta etelään työn perässä. Kenties se sukupolvien välinen kuilu on sittenkin olemassa?  

Katselen papan höylää ikkunalaudalla, ja aloitan työpäiväni. Se innostaa minua aina uudestaan pakertamaan pajassani. Ei eurojen kuvat silmissäni vaan siksi, koska se on minulle itselle tärkeää. Nautin työstäni ja aikaansaannoksistani. Ehkä Aate-pappa ajatteli samoin?

torstai, 11 joulukuu 2014 15:55

Tyhjän tuijottaja

Turun Piirustuskoulussa tutkimme Albersin värioppia. Se on hyvin käytännöllinen teoria taiteilijalle, koska värien vuorovaikutus saa aikaan halutun vaikutelman katsojalle. Eri värit näyttävät erilaisilta toisen värin vieressä. Erilaisilla sävyillä voidaan vaikuttaa myös vieressä olevan muodon kokoon, leveyteen tai pituuteen. Luukorujen tekijä ei leiki väreillä vaan muodoilla ja syvyyksillä kuten kuvanveistäjäkin. Kuten kuvataiteessa syvyyden ja tilan luominen pintoja muokkaamalla saa aikaan halutun vaikutelman. 

Itämaisen tradition mukaan maailmankaikkeuden vastavoimat yin ja yang luovat energiaa, chi'tä (japaniksi ki). Kun kylmä ja lämmin riitelevät keskenään, syntyy tuuli. Positiivinen ja negatiivinen, valo ja varjo, aurinko ja kuu, mies ja nainen vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Valoa ei siis tiedä jos ei osaa verrata sitä pimeään. Tarvitsemme aina vertailukohdan, jotta voimme tarkastella jotain osana kokonaisuutta. Emme voi tietää energian olomuotoa ennenkuin sille annetaan vastapari. Maapallo on yin jos sitä verrataan aurinkoon. Jos vertaamme maata kuuhun, kuu onkin yin ja maapallo yang. Vaikka varjo on pimeämpää kuin valo, se ei koskaan ole totaalista. Varjossa on aina valoa ja valossa varjoa. Taiteilijan maalauksessa varjo ei näy mustana läiskänä vaan se on yleensä kylmän värin sekoituksia lämpimään.

Muotoon turtuu, kun sitä katselee kauan yhtäjaksoisesti. Kun kaiverrin raikaa ja pölyä syntyy, pitää välillä käydä ulkona katsomassa aurinkoa (tällä hetkellä toiveajattelua) tai hörpätä kuppi kahvia. Dremelin kanssa peuhatessa on se vaara, että jyrsinterän ahneus vie voiton ja kaivertajan kärsimättömyys tekee tepposet. Parturikaan ei saa hiuksia pidemmäksi jos on leikannut liikaa. Työ lasketaan siis hetkeksi pöydälle ja katsellaan muualle. Sitten tullaan taas työpöydän ääreen ja tutkitaan työn tulosta ja ennenkaikkea käännellään ja katsellaan sitä eri kulmista, myös nurjalta puolelta.

Luukorun tekijälle kauhistus on säännöllinen muoto. Risti, ympyrä, neliö tai kolmio, vaikkapa nuolen kärki. Työn edetessä silmä valehtelee, vaikka kuinka katsoisi, että aikaansaannos on säännöllinen joka puolelta. Seuraavana päivänä työpöydällä on epäsäännöllinen ja pahasti toiselle kyljelle kallistuva risti. Raivostuttavinta on kiire, koska kun olet saanut hiotun ja kiillotetun korun nyöritettäväksi, huomaat vasta silloin muodon epäsäännöllisyyden.

Pitää siis katsoa tyhjään kohtaan. Ei pintaan eikä reunaan vaan siihen mikä on tyhjää. Menikö vaikeaksi? Taiteilijan tunnistaa siitä, että hän seisahtuu ulkona omituisissa paikoissa katsomaan talon kulmaa, puun varjoa tai kiven ja sammaleen väriyhdistelmiä. Hän aistii ja kokee valon ja varjojen leikkiä, muotojen harmonisuutta ja miksei myöskin epäsuhtaa. Hänen maailmansa on elämyksiä täynnä joka hetki, arkisia asioita myöten. Häntä ei kiinnosta auringonlaskun kauneus, joka viehättää useampia ihmisiä. Häntä viehättää se hämyinen hetki ennen auringonlaskua, jolloin kaikki erottuu lämpimän pehmeänä valona ja varjona. Auringonlaskussa hän tarkkailee enemmän taivaan ja pilvien lämpimien ja viileiden värien yhteiseloa. Aivan kuten muusikko, joka analysoi ääniä musiikista, joita muut eivät kuule vaan kokevat.

Kun raivostumme jonkun mielipiteistä, kirjoitamme vihaisen sähköpostin ja klikkaamme menemään. Kannattaa kuitenkin lukea kirjoitus uudestaan, nukkua vaikka yön yli ja lukea taas kerran. Viha ja ärtymys sokaisee ja luemme asioita, joita ei ehkä ole olemassakaan. Silmämme ja korvamme poimivat asioita, joista olemme kiinnostuneita emmekä osaa tarkkailla täysin objektiivisesti ympärillä olevaa maailmaa. Silmät näkevät, aivot käsittelevät ja me koemme.

Kun olin pieni poika, halusin katsella maailmaa eri näkökulmista. Kiipesin puihin katselemaan maisemia ja konttailin saniaisten alla. Sieltä avautui aivan uudenlainen maailma, johon aikuiset eivät koskaan päässeet käsiksi. Se oli lintujen ja muiden eläinten valtakuntaa. Katsele maailmaa välillä eri näkövinkkelistä. Nauti aisteistasi, aisti ja koe hetki. Jätä se pakkomielteinen selfien ottaminen ja kännykän kaivaminen esille ikuistaaksesi kauniin ja tunnelmallisen hetken. Koe se, sillä se on ainutkertainen. Hämmästyminen ja kokeminen on sallittua!

 

torstai, 09 lokakuu 2014 16:50

Tarvikkeemme ovat

Tarvikkeet, työkalut, varusteet ovat monelle ensisijainen hankinta ennenkuin mitään voi alkaa tekemään tai edes aloittamaan. Joskus tarvikkeiden haalimisesta voi tulla se pääasia koko harrastusta tai työtä. Jotain juttua ei siis pääse tekemään ennenkuin on hankkinut tarvittavan työkalun. Ajattelepa retkeilijää, joka selaa retkivälinesivuja ja halajaa hyviä ja kestäviä varusteita joita ilman sinne luontoon ei voi lähteä. Superkallis teltta, jossa voi yöpyä vaikka etelänavalla. Retkikeitin, veitsiyhdistelmät ja vedenkestävät sekä hengittävät tekniset vaatteet. Kun tarvikkeet on hankittu, ainoaksi luontokokemukseksi jää luontodokumentit telkasta tai retkikohteita esittelevät kirjat. Naapurin kaveri menee samoilemaan vanhan hupparin, farkkujen ja lenkkareiden kanssa ja ottaa kevytpeitteen laavuksi.

Biltema ja Bauhaus ovat miesten Ikeat. Siellä voi käydä hypistelemässä yhdistelmätyökaluja ja mitä erilaisempia vempaimia joita ostaa kotiin tai autotalliin. Jos niitä joskus sitten tarvitsee, kun viimein saa aloittaneeksi sen remontin tai nikkarointiprojektin jota on suunnitellut jo kahdeksan vuotta. Minäkin käyn välillä katsomassa työkaluja ja kuolaamassa niiden päälle. Mietin, mitä oikeastaan tarvitsen nyt ja onko se aivan välttämätöntä ostaa heti. Voisi olla aikaa säästävää ja kulunutta rannetta säästävää hankkia vannesaha sen sijaan, että sahaa lehtisahalla käsin ja kiroaa jomottavaa rannettaan ja kipeää niskaansa ja niitä ohuita teriä, jotka mutkissa pingahtelevat poikki. Sitten, kun katsoo hintalappuja niin toteaa taas kerran, että kyllä se pikku käsisaha sittenkin on ihan hyvä,  ja saahan sillä tarkempaa jälkeäkin eikä sormetkaan mene poikki niinkuin on vaarana koneiden kanssa.

Sitten on ne turva- ja terveyskysymykset. Muutaman vuoden ajan istutin pölyimurin työpöydän ääreen imemään luupölyä kitusiinsa, sitten totesin että nyt pitää hankkia kunnollinen ja tehokas puruimuri. Jos luu- tai sarvipölyä on työtilassa, keuhkot alkavat huutaa hoosiannaa ja astma alkaa vaivata. Siksi pidän puruimuria päällä ja laitan vielä hengityssuojan päälle ennen työskentelyä. Korvatulpat vielä, koska puruimurin ja kaivertimen yhteislaulu vihloo korvia. Silmiä pitää myös suojella ja yleensä pidän suojana kultaseppien käyttämää suurennuslasisuojaa. Silmät eivät näe enää niin tarkasti kuin nuorena ja sekös raivostuttaa. Muistuu mieleeni viime kesän sisäkaton remontti kotona. Piti porata kattoon nopeasti pieni reikä eikä tietysti kannattanut laittaa silmäsuojia päähän, kun se oli vaan yksi pieni reikä. No puruahan siihen silmään meni ja armoton kipu iski. Huuhtelin roskaa pois kotona ja pyysin vaimoakin katsomaan missä kirveltävä roska piileskeli. Ei löytynyt ja läksin pyörällä terveyskeskukseen, jossa minut laitettiin makaamaan odotushuoneeseen. Kaksi hoitajaa kävi kaivelemassa silmää, mutta eivät löytäneet mitään. Pyysivät odottamaan lääkäriä. Odottelin ja viimein lääkäri tuli sydänkäyräpapereita levitellen luokseni kysyen: ”Mitenkäs täällä voidaan?” Sanoin kainosti, että roska on silmässä. Lääkäri totesi, että jaaha, taisin tulla väärään huoneeseen. ”No olipa hyvä ettet ruvennut sydänleikkausta tekemään!” tokaisin.  Roskaa ei löytynyt silmästä joten antibiottisalvaa vaan silmään ja homma alkoi helpottaa parin päivän päästä. Sen jälkeen olen kaivanut silmäsuojat aina esille vaikka olisi miten nopea ja vähäpätöinen sahaus tai poraus tiedossa.

Onhan noita koneita totesi mummo hohtimista aikoinaan. Koneet helpottavat työtä, säästävät aikaa ja ehkäisevät jännetuppitulehdusten syntymistä. Siinä niiden etu. Tarkkuutta vaativissa töissä niiden käyttö kannattaa jättää karkeiden alustustöiden asteelle, muuten voi nirhaista liikaa kun innolla pistää menemään. Työkalut hienonevat loppua kohti ja aika iso ja aikaa vaativa osa luukaiverruksista kannattaa tehdä käsin viilalla, kaivertimella ja hiomapaperilla. Olen kyllä nähnyt ammattilaisen muokkaavan hiomakoneen laikalla kauniin delfiinin alusta loppuun. Vaatii kyllä vähintään kymmenisen vuotta töitä ja maltillista silmää.

Vaara koneiden hankkimisessa on se, että niiden saamisesta tulee pakkomielle. Työhuone koristellaan koneilla ja laitteilla, mutta mitään ei saada aikaiseksi, koska ei ole inspiraatiota. Opin taidekoulussa sen, että tekeminen luo inspiraatiota, ei paikallaan istuminen ja unelmoiminen. Ennen luusta ja sarvesta tehtiin hienoja veistoksia ja kaiverruksia hyvin alkeellisilla välineillä käyttäen kiveä ja mm. rotan hampaita kaivertimina. Silloin oli ihmisillä aikaa ja kärsivällisyyttä. Mihin se kaikki kärsivällisyys on kadonnut? Ja se aika joka voitaisiin käyttää uuden luomiseen, menee älypuhelimen selailemiseen ihastellen muiden tekemisiä. Kyllä minäkin tuollaista saisin aikaiseksi, jos vain olisi aikaa ja oikeat välineet...

 

Taiteilijan arkea on miettiminen, kuinka käyttää aikaansa hyödyksi eikä vaan taiteile. Toisin sanoen, mikä työ on sellaista joka on tuottoisaa ja tuo leivän pöytään. Lopetin vapaan taiteilijan urani 90-luvun alussa siihen, kun huomasin istuvani tyhjän kankaan edessä sivellin kädessä ja ajattelevani, että tästä täytyy tehdä sellainen joka käy kaupaksi. Luovuuden lanasi realismi ja toteamus, että välillä pitäisi ansaita rahaakin eikä vain maalailla. Silloin lama alkoi kurittaa Suomea ja taide alkoi olla ylellisyystuotetta josta sitten tiukan taloudellisen tilanteen takia luovuttiin ensimmäisenä.

Aloittaessani tekemään koruja, edessä on ollut taas samankaltaisia ajatuksia. Teenkö näitä itseäni varten, olenko haltioissani uusista haasteista muokatessani pienoispatsaita ihmisten kaulaan kannettavaksi vai onko se miellyttävä tapa lisätä tienestieni määrää? Entä hinnoittelu? Kuinka paljon niistä kehtaa pyytää?  Jos sähkömies tai putkimies käy kotonani ja veloittaa työstä 50 e /tunti ja minä joudun suhteuttamaan saman hinnan viiden tunnin työmäärään, se ei tunnu kovin reilulta. Mutta kuka ostaa korua, ylellisyystuotetta, vaikka olisi kuinka uniikki hyvänsä jos se maksaisi 250 euroa? Useimmat kaiverrustyöni vievät yhden työpäivän verran nyörin punomisineen kaikkineen, mutta siihen ei ole laskettu esim. luun esikäsittelyä ja puhdistamista. 

Bisneksen tekemisessä juttuhan on siinä, kuinka tehdä nopeasti ja halvalla, jotta voi kilpailla hinnoilla. Liukuhihnameininki ei kuitenkaan koskaan ole ollut osa elämääni tai elämäntapaani. Työstä pitää nauttia ja siihen pitää laittaa aikaa ja vaivaa. Maajussi ei viljele maataan tehdäkseen kovat provikat vaan koska se on hänen elämäntapansa. Hän haluaa asua maaseudun rauhassa ja nauttia luonnon rauhasta. Viljellä maata, kalastella ja metsästää. Iso ero pörssimeklarin elämänkatsomukseen.

Näen netissä ja korukaupoissa myytävän luukoruja kymmenen, jopa viiden euron hintaan. Ne tulevat yleensä kaukomailta, Kiinasta, Thaimaasta, Balilta. Hienoja kaiverruksia ja ammattilaisen jälkeä, mutta voi miettiä mitä tekijä on saanut käteensä, kun välittäjä on ottanut osansa, kuljetus- ja pakkauskustannukset lisätty ja täällä myyjä maksaa vielä 24% arvonlisäveroa hinnasta. Potin korjaa yleensä se, joka myy parasta laatua halvimmalla. Potista ei yleensä kuitenkaan nauti se tekijä vaan ne, jotka osaavat myydä.

Taidekäsityön tekijä on harvoin hyvä myyjä. Hänen täytyy siis löytää kanavat tuotteidensa myymiseen sekä myyjät, jotka tietävät kenelle myydään ja mihin hintaan. En osaa ajatella taiteen tekemistä bisneksenä. Minulle se on tapa oppia asioita ja toteuttaa itseäni. Saatan saada aikaiseksi tauluja ja kaiverruksia  joita monet ihailevat, mutta ihaileminen ei elätä minua. Peukutukset facebookissa ovat tärkeitä, ne osoittavat minun olevan oikeilla jäljillä. Kehut ruo(s)kkivat taiteilijaa tekemään enemmän ja yrittämään kovemmin. Ihailun kalastelemisen jälkeen on taas mukava rypeä hetken itsetyytyväisyydessä, kunnes taas alkaa paini uuden haasteen kanssa. Vanhoja juttuja ei saa jäädä toistamaan ja kopioimaan liian kauaksi aikaa. Silloin tehdastyö nostaa päätään. Kopioimisessa ja toistamisessakaan ei ole mitään vikaa, jos sillä voi elättää itsensä. Jotkut ovat latomaisemia maalaamalla tehneet hyvät tienestit ja samalla herättäneet kateutta taidepiireissä. Onko toisto matka kohti mestaruutta vai tappaako se luovuuden? Täytyy kuitenkin myöntää, että kun joku ostaa omakseen tai lahjaksi tekemäni tuotoksen, se  saa minut tekemään entistä raivokkaammin uusia töitä. Silloin koen olevani jollain tapaa hyödyllinen. 

Missä kulkee raja, mitä asiakkaat ovat valmiita maksamaan? Jos on kuuluisa ja kauppa käy kuin siimaa, hintaa voi nostaa rajattomasti. Jos taideteoksistasi tulee keräilykohteita, voi olla että muut alkavat rahastaa tuotteillasi. Ehkä elinaikanasi pääset nauttimaan niistä rahoista -  tai sitten et. Eräs luukaivertaja löysi tekemänsä lehmänluisen kaiverrustyön antiikkikaupan ikkunasta. Se oli värjätty ruskehtavaksi ja sitä kaupiteltiin norsunluisena kiinalaisena antiikkina. Hinta oli huimaava. Hulluilla halvat huvit, idiooteilla ilmaiset ja rikkailla ruhtinaalliset. Hinnan noustessa voi käydä niinkuin japanilaisten miekkaseppien miekoille. Jos on kuuluisa ja arvostettu seppä, rikkaat sijoittajat ostavat niitä pankkiholveihinsa odottamaan hinnan nousua tulevaisuudessa. Jos olisin seppä, minua kuitenkin kiinnostaisi nähdä miekkaa heilutettavan miekkaharjoituksissa toimivana, tasapainoisen kauniina aseena. Korutaiteilijana viehättää ajatus nähdä tekemäni koru asiakkaan kaulassa arjen taiteena ja ilostuttajana.

Kun korua tekee, sitä miettii mihin on järkevää käyttää aikaa ja vaivaa. Solmuihin ja punoksiin saa uhrattua vaikka kuinka paljon aikaa, mutta onko se vaivan arvoista? Tekijä voi laskea tunteja, mutta asiakas ei ymmärrä, miksi pitäisi maksaa nyöristä, jota on punottu tuntikausia? On siis vain muutama nyörimalli, joita voi nopeasti punoa ja saada aikaan näyttävää jälkeä. Hienompiakin löytyisi, mutta kukaan ei maksa niistä niihin käytettyä aikaa. Jos tekee itselleen, ei tarvitse laskea tunteja, mutta myytäväksi tehtävät tuotteet on syytä järkiperäistää edes jollain tavalla.

Onneksi minulla on toinen työ, joten voin keskittyä vapaa-aikanani korujen kaivertamiseen. Ei tarvitse juosta messuilla joka viikonloppu tai yrittää väkisin myydä tekeleitä alihintaan. Olemme kohta taas laman keskellä, ja ihmisillä on aikaa harrastuksille ja toisilleen, koska ei ole töitä. Jos vaan ruokaa riittää, sillä pian köyhillä ei ole enää Suomen maassa varaa syödä...

maanantai, 18 elokuu 2014 15:40

Markkinahumua ja -rojua

Telttakatos huojuu uhkaavasti, silmäilen huolestuneesti mereltä päin puhaltavan tuulen suuntaa. Olisi sittenkin pitänyt ostaa vähän vankempirakenteinen paviljonki. Vähän kovempi puhuri ja katos olisi pitkin ja poikin ympäri markkina-aluetta. Katos kestää kuitenkin muutaman sadekuuron ja on oiva suoja auringon kuumaa hehkutusta vastaan. Ihmisiä menee ohi, osa vilkuilee kiinnostuneesti esille laittamiani koruja ja punoksia. Vain muutama pysähtyy pöydän eteen ja vaihtaa sanan jos toisenkin. Kolme känniläistä on tullut taksilla Salosta asti, ja heitä seuraamalla aika kuluu väkinäisesti. Yksi on sammunut taaksemme rantaan ja muut huutelevat kovaäänisesti kiroillen Reiskaa heräilemään ja jatkamaan matkaa. Olemme markkinoilla Särkisalon Förbyn Meripäivillä.

Tämä oli ensimmäinen markkinakokemus minulle, ja hyvin opettavainen. On mukava kuulla kommentteja ihmisiltä ja seurata ennenkaikkea, kuinka he käyttäytyvät potentiaalisina asiakkaina ja mitä he ostavat. Paracord-tuotteita ostetaan muutamia, kalliimmat korut jäävät myymättä. Odotinkin jotain sellaista. Sain kuitenkin kokemusta myyntityöstä, jota itseasiassa inhoan. Pidän korujen ja punosten tekemisestä, mutta myyminen on siihen erikoistuneiden ihmisten oma taiteenlajinsa. Kuinka vangita ohikulkijoiden mielenkiinto ja heittää muutama sana, jolloin he uskaltavat jäädä juttelemaan hetkeksi ja tekemään kauppaa.

Markkinat olivat minulle stressi parin kuukauden ajan. Tein rannekkeita varastoon, valmistin muutaman luukorun markkinoiden aihetta, purjehduskilpailuja silmällä pitäen. Mietin, kuinka pistäisin myyntipöydän esille ja sitä varten valmistin ajopuista esittelytelineitä. Otin myös ison hirven lapiosarven näyttelyalustaksi. Ostin paviljongin suojaksi aurinkoa vastaan. Olin itseasiassa tekemässä sellaista itse, mutta koska siitä ei tullut tarpeeksi tukevaa, tukeuduin ostotelttaan. Näin unia markkinoista monta viikkoa eli kaiken kaikkiaan markkinat oli minulle hyvin kokonaisvaltainen kokemus. Jos kaikkeen tähän suhteuttaa työmäärän ja vaivan verrattuna myyntituloihin – no, sain sentään teltan ja matkakulut hoidettua myynnillä.

Viikkoa ennen markkinoita ajelimme Katerinan kanssa Förbyhyn tarkistamaan paikkoja. Vastassa oli palokunta, joka oli sulkenut tien rantaan. Ravintola Kotkanpesä oli palanut aamulla ja palokunta huolehti jälkisammutuksesta. Ravintola oli tärkeä monille paikallisille sekä veneilijöille että mökkiläisille. Kova isku paikallisesti ja varmasti vaikutti myös markkinoiden osallistumiseen ja ennenkaikkea ilmapiiriin.

Meripäivien markkinoilla sain hyvää palautetta töistäni, mikä on käsityöläiselle ja taiteilijalle tärkeää. Julkisuus ja nimi on tärkeää saada muistiin, koska muuten työt jäävät omille hyllyille ja pöytälaatikoihin. Eräs herra Uudesta Seelannista pysähtyi katselemaan korujani. Siellä luukorujen tekemisellä on pitkät perinteet ja vaihdoimme muutaman sanan asian tiimoilta. Amerikkalaiselle tein mittatilaustyönä paracord-rannekkeen. Hän halusi tietyn väriyhdistelmän, niinpä mittasin hänen ranteensa ja sanoin, että puolen tunnin päästä valmis. Oli oikein tyytyväinen saamaansa palveluun.

Kun syventyy tekemään koruja, kauneutta ja estetiikkaa ihmisten käytettäväksi, täytyy varautua siihen etteivät ne ehkä kiinnostakaan kaikkia. Toisille ne merkitsevät paljon, monille muille korut ovat luksustavaraa, joihin ei kannata pistää rahojaan. Tärkeintä on tietysti löytää ne ihmiset, jotka kokevat ne arvokkaiksi. Silloin taiteilijan ja ostajan intressit kohtaavat.

Syyskuussa on Taalintehtaalla September Open, messut ja keskiaikatapahtuma. Eikun sinne ja tutustumaan paikallisiin yrityksiin ja ihmisiin. Markkinoilla on kivaa, kun sitä ei tarvitse jatkuvasti työkseen tehdä.

maanantai, 23 kesäkuu 2014 20:18

Hukkaan mennyttä aikaa

Tässä sitä taas ollaan. Uuden haasteen edessä. Olen kartellut sitä kuin ruttoa, keksinyt milloinkin mitä erilaisempia tekosyitä, miksi en aloittaisi tätä projektia. Kuitenkin se vetää minua vääjäämättä kohti syvyyksiä, jota en osaa arvioida. Kuin hyppyä pää edellä tuntemattomiin vesiin. Haluan tehdä sen, haluan oppia kuinka se tehdään, mutta koska en ole sitä tehnyt aiemmin, se pelottaa minua. Se tulee uniini. Nyt jos koskaan. Nyt ei enää vältellä sitä. Nyt on suden aika.

Kuinka kaivertaa suden pää? Helpointa olisi aloittaa sivuprofiilista, mutta hyppään niin sanotusti suden suuhun etuprofiilin kautta. Plaraan netistä kuvia sudesta. Paljon kuvia, mutta mikä soveltuisi korun profiiliksi, se onkin ihan toinen juttu. Täysikasvuisen suden kiehtovan kaunis ja julma sivuprofiili olisi poikaa näin aluksi, mutta minulla on tarve tehdä sudenpennun naama. Tämä tarve on se joka ajaa minua tähän yritykseen. Siinä on pirun hyvä syy opetella nyt se, mikä on kaivertanut minua useamman vuoden. Löydän lopulta kuvan. Hellyttävän pehmeän oloinen sudenpennun pörröinen naama. Nyt se vaan pitäisi saada kolmiulotteiseksi. Pehmeä turkki kaiverrettuna kovan, valkoisen luun pintaan. Hmmm… tää on taas näitä mun juttuja. Aloitan aina kaikista vaikeimmista haasteista. Sama kuin jos aloittaisi savitöistä ja heti ensimmäiseksi pitää tehdä se pystyyn karahtava arabialainen ori.

Ettei tässä kävisi niinkuin ahman kanssa? Se oli oikeastaan aika vaikea. Pieni virhe loppuvaiheessa, pieni lipsahdus kaivertimen kanssa ja kuonosta pala pois. Mikroriikkinen pala ja ahma alkoi muistuttaa labradorin noutajaa. En tajunnut, kuinka suuri merkitys kuononpäällä voi olla ennen kuin näin sen omin silmin. Aloin huolestua, kun yhdessä vaiheessa ahma alkoi näyttää supikoiralta. Lopputuloksen pelasti ahman paksut jalat. Sellaisiahan ei ole labbiksella, eihän? Ja supikoiran jalat ovat niin onnettoman pienet. Siksi niitä raukkoja jää autojen alle, kun eivät ehdi alta pois.

Pitää tarkistaa mestareilta, miten he ovat ratkaisseet asian? Netti on kätevä väline löytää kuvia ja videoita aiheesta. Shane Wilson ja Dmitry Gorodetsky ovat ilmiömäisen taitavia eläinten kuvaajia. Kummallakin persoonallinen tyylinsä, Wilsonilla pelkistetty ja Gorodetskyllä kansallisromanttinen, pikkutarkka jälki. Luulen saaneeni juonen päästä kiinni, nyt enää uupuu toteutus. Tieto ja visio on päässä, sitten se täytyy saada materialisoitumaan. Ei riitä, että saa projektin valmiiksi ja saa facebookissa paljon peukutuksia. Pitää olla itse tyytyväinen aikaansaannokseen. Silloin sitä kehtaa laittaa julkisesti esille ja hieman hehkuttaakin. Sitten taas jaksaa painaa eteenpäin uusien haasteiden kanssa.

Ensimmäisen kaiverrusterän valinta on epäröivää. Sitten se helpottaa ja homma lähtee rullaamaan. Vähä vähältä alkuepäilykset osoittautuvat todellisiksi. Ei olisi kannattanut aloittaa suoraan edestä otetussa kuvassa vaan pitäytyä sivuprofiilissa. Sudenpentu alkaa hahmottua, mutta en ole tyytyväinen lopputulokseen. Kun kaiverrusta näyttää kenelle tahansa, hänen pitää todeta: Aah, sudenpentu! Eikä kysyä, onko tämä karhu, koira vai mikä muu lyllerö? Niin, kaiverrukseni muistuttaa enemmän karhua kuin sutta. En pistä sitä myyntiin tai esille vaan työpöydälle odottamaan uutta muotoilua. Ehkä vuoden päästä olen taitavampi ja silmä harjaantunut enemmän. Otan sen silloin uudestaan käsittelyyn ja katson voinko pelastaa sen ja muokata siitä vielä suden.

Mitä on se, kun susi nielaisee kellon? Hukkaan mennyttä aikaa. Tässä tapauksessa aikani ei mennyt hukkaan vaan opin taas arvokkaita asioita. Kiitos sudenpentu, otan tästä opikseni, ja alan tähyilemään helpompaa mallia, joka olisi sopiva minun tasoiselle. Kerron siitä sitten joskus kuinka kävi.

TILAUKSET

 

Tilaukset sähköpostilla petteri@luusolmu.fi tai soittamalla 040-5918 324.

Copyright © Sogo Budo Silenius 2016. All Rights Reserved.