Jaa tämä sivu

FacebookTwitterGoogle BookmarksLinkedin
torstai, 23 huhtikuu 2015 11:21

Nuorena on vitsa väännettävä

Kirjoittanut 

 

Työhuoneeni ikkunalaudalla on isoisäni höylä. Hän oli puuseppä ja taitava käsistään. Teki kaappikelloja, huonekaluja, soutuveneitä ja mökkejä. Katselin pienenä poikana, kun hän puukolla veisti lastaa puusta. Lasta sinänsä ei ollut mikään ihmeellinen, taisi olla tarkoitettu punamultamaalin sekoittamiseen. Seinäsammaleilla tiivistetyn punamultaisen saunamökin takana katselin silmät pyöreinä, kuinka lastut liikkuivat jouhevasti hänen vuollessa puukapulaa. Koska olin pienestä pitäen itsekin käyttänyt puukkoa vuolemiseen, näin heti että tässä on tekijämies. Hyvin teroitettu puukko liukui mäntykapulaa vasten tehden kauniin ohuita lastuja. Käsi ei tehnyt yhtään turhaa liikettä. Muutama veistoliike ja kapula oli valmis. Omituista, kuinka isoisän arvo nousi siinä silmänräpäyksessä. 

Ei hän paljoa puhunut, mutta teki sitäkin enemmän. Minä hengailin silloin tällöin mukana ja katselin mitä hän teki. Asuimme samassa pihapiirissä Hollolan Latokarkean pienessä kyläyhteisössä, kunnes viiden ikäisenä muutin perheeni kanssa suurkaupunkiin, Heinolaan ja sieltä maailman Turuille. Kun poika on tietyssä iässä, hän haluaa opetella tekemään samoja asioita kuin aikuiset. Keskikesän koivun lehväksistä tuli paras vihta. Perinteiseen tapaan pappa sitoi ne yhteen vitsaksella. Hän laittoi vitsaksen pään jalkansa alle, pyöritti sitä kiertämällä  ja sitoi sillä vihdan kahvan tukevaksi. Yritin samaa, mutta oksa katkesi sitoessani sitä kiinni. Piti valita sopivan tuore oksa ja oppia tekniikka jolla vitsasta kierrettiin. Aikaisemmin tärkeä taito, koska narua ei ollut metsässä saatavilla. Riukuaidat sidottiin ennen vitsaksilla, ja ne saattoivat kestää monia vuosia vuodenaikojen vaihteluita. Kokeilen vieläkin silloin tällöin, osaanko kiertää vitsaksen. Ensin pitää katsoa, kun kokeneempi tekee. Sitten pitää vain tehdä, ja kokeilla, ja erehtyä,  ja tehdä taas. Tarvitaan vain sinnikkyyttä ja halua oppia.

Sanonta "nuorena on vitsa väännettävä" on mielenkiintoinen. Sehän voi tarkoittaa sitä, että vitsaa voi käyttää vain tuoreena, nuorena. Vain tuore koivunvitsas taipuu kiertämällä katkeamatta. Se voi tarkoittaa myös sitä, että mitä nuorempana sen valmistamisen aloittaa, sitä helpompi sitä on käyttää aikuisena. Mitä lie viisauden keksijä on alunperin ajatellut? 

Taisin olla neljän vanha, kun sain papalta lahjaksi puukon. Se oli Iisakki Järvenpään valmistamia partiopuukkoja. Pikkuversio amerikkalaisesta Bowie-veitsestä. Kaareva kärki ja veriura, niinkuin esikuvassakin. Hyvää siinä oli väistinrauta, joka suojeli sormia liukumasta terälle ja tuohilevyistä puristettu kahva, joka sitkeänä piti pintansa kovassakin käytössä. Liekö pappa pohtinut tehneensä virheen, kun pihamökin takana reidenpaksuiset lepät oli kaikki kuorittu niin korkealle kuin neljävuotias pojankolli vain ylettyi. Minä ihmettelin, miksi rungot muuttivat väriä valkoisesta punaiseksi. Muistan sen ylpeyden tunteen, kun sain kantaa ensimmäisen kerran puukkoa ja mennä sen kanssa yksin metsään vuolemaan puita. Äiti varmaan sydän sykkyrällä tarkisti moneen kertaan, missä sidetarpeet olivatkaan kaapissa.

Jossain vaiheessa puukon kahva ja väistinrauta piti irroittaa väkisin, jotta puukosta tuli tasapainoisampi heittämiseen. Mustavalkotelevision sisäänmarssi pieneen olohuoneeseen sai aikaan sen, että puukkoa voi myös käyttää heittoveitsenä. Lännenleffat ja -sarjat näyttivät, että sekin oli mahdollista. Kun pappa näki kustomoidun puukkoni, hän osti uuden tilalle. Eihän sellaisella voinut vuolla enää. Metsä alkoi talon takaa ja vanhemmat tottuivat ajatukseen, että poikaa ei aina välttämättä saanut ajoissa ruokapöytään. Oli muita kiireitä. Intiaanin piti pelastaa kylä sinitakeilta tai Tarzan oli väijymässä antilooppia. Huikopalana söin ketunleipiä kuusenjuurelta ja samalla katselin, kuinka muurahaiset kuskasivat neulasia ja ruokaa pesäänsä. Kotiin mentiin, kun ketunleivät eivät enää riittäneet tai kun tuli kylmä ja väsy. Metsä oli ainut ystäväni ja leikkikenttäni. Lähellä ei ollut kavereita.

Papalla oli verstas autotallissa. Se oli hänen luolansa, johon pystyi pakenemaan arjen tylsyyttä. Siellä oli työvälineet, sorvi ja sirkkeli. Sirkkeli vei muutaman sormen, mutta ei se näyttänyt tahtia haittaavan. Into oli kova tehdä koriste- ja puhdetöitä. Sirkkeli laitettiin käyntiin ujuttamalla kaksi paljasta johdonpäätä pistorasiaan. Yksinkertaisilla välineillä hän sai aikaan kauniita kaiverrettuja rukinlapoja tai katajarasioita. 

Isoisän kätten jälkiä jäi hänen kuolemansa jälkeen meille sukulaisille muistoksi. Oivallisia muistoja ajasta, jolloin taloja, käyttötarvikkeita ja veneitä tehtiin huolella ja aikaa säästämättä. Ihmiset auttoivat talkoilla toisiaan ruokapalkalla. Tietotaito kulkeutui vanhemmilta nuoremmille saumattomasti. Olin alle kolmenkymmenen, kun papasta aika jätti. Nyt minua kaduttaa, etten kysellyt enemmän hänen elämästään, sodasta, muutosta etelään työn perässä. Kenties se sukupolvien välinen kuilu on sittenkin olemassa?  

Katselen papan höylää ikkunalaudalla, ja aloitan työpäiväni. Se innostaa minua aina uudestaan pakertamaan pajassani. Ei eurojen kuvat silmissäni vaan siksi, koska se on minulle itselle tärkeää. Nautin työstäni ja aikaansaannoksistani. Ehkä Aate-pappa ajatteli samoin?

Luettu 3992 kertaa Viimeksi muutettu perjantai, 26 kesäkuu 2015 10:04

Jätä kommentti

Muista täyttää kaikki pakolliset tiedot (*) . HTML-koodi ei ole sallittu.

TILAUKSET

 

Tilaukset sähköpostilla petteri@luusolmu.fi tai soittamalla 040-5918 324.

Copyright © Sogo Budo Silenius 2016. All Rights Reserved.