Jaa tämä sivu

FacebookTwitterGoogle BookmarksLinkedin
tiistai, 23 syyskuu 2014 10:41

Taulu ilmaiseksi ja kehykset tulee kaupan päälle

Kirjoittanut 

Taiteilijan arkea on miettiminen, kuinka käyttää aikaansa hyödyksi eikä vaan taiteile. Toisin sanoen, mikä työ on sellaista joka on tuottoisaa ja tuo leivän pöytään. Lopetin vapaan taiteilijan urani 90-luvun alussa siihen, kun huomasin istuvani tyhjän kankaan edessä sivellin kädessä ja ajattelevani, että tästä täytyy tehdä sellainen joka käy kaupaksi. Luovuuden lanasi realismi ja toteamus, että välillä pitäisi ansaita rahaakin eikä vain maalailla. Silloin lama alkoi kurittaa Suomea ja taide alkoi olla ylellisyystuotetta josta sitten tiukan taloudellisen tilanteen takia luovuttiin ensimmäisenä.

Aloittaessani tekemään koruja, edessä on ollut taas samankaltaisia ajatuksia. Teenkö näitä itseäni varten, olenko haltioissani uusista haasteista muokatessani pienoispatsaita ihmisten kaulaan kannettavaksi vai onko se miellyttävä tapa lisätä tienestieni määrää? Entä hinnoittelu? Kuinka paljon niistä kehtaa pyytää?  Jos sähkömies tai putkimies käy kotonani ja veloittaa työstä 50 e /tunti ja minä joudun suhteuttamaan saman hinnan viiden tunnin työmäärään, se ei tunnu kovin reilulta. Mutta kuka ostaa korua, ylellisyystuotetta, vaikka olisi kuinka uniikki hyvänsä jos se maksaisi 250 euroa? Useimmat kaiverrustyöni vievät yhden työpäivän verran nyörin punomisineen kaikkineen, mutta siihen ei ole laskettu esim. luun esikäsittelyä ja puhdistamista. 

Bisneksen tekemisessä juttuhan on siinä, kuinka tehdä nopeasti ja halvalla, jotta voi kilpailla hinnoilla. Liukuhihnameininki ei kuitenkaan koskaan ole ollut osa elämääni tai elämäntapaani. Työstä pitää nauttia ja siihen pitää laittaa aikaa ja vaivaa. Maajussi ei viljele maataan tehdäkseen kovat provikat vaan koska se on hänen elämäntapansa. Hän haluaa asua maaseudun rauhassa ja nauttia luonnon rauhasta. Viljellä maata, kalastella ja metsästää. Iso ero pörssimeklarin elämänkatsomukseen.

Näen netissä ja korukaupoissa myytävän luukoruja kymmenen, jopa viiden euron hintaan. Ne tulevat yleensä kaukomailta, Kiinasta, Thaimaasta, Balilta. Hienoja kaiverruksia ja ammattilaisen jälkeä, mutta voi miettiä mitä tekijä on saanut käteensä, kun välittäjä on ottanut osansa, kuljetus- ja pakkauskustannukset lisätty ja täällä myyjä maksaa vielä 24% arvonlisäveroa hinnasta. Potin korjaa yleensä se, joka myy parasta laatua halvimmalla. Potista ei yleensä kuitenkaan nauti se tekijä vaan ne, jotka osaavat myydä.

Taidekäsityön tekijä on harvoin hyvä myyjä. Hänen täytyy siis löytää kanavat tuotteidensa myymiseen sekä myyjät, jotka tietävät kenelle myydään ja mihin hintaan. En osaa ajatella taiteen tekemistä bisneksenä. Minulle se on tapa oppia asioita ja toteuttaa itseäni. Saatan saada aikaiseksi tauluja ja kaiverruksia  joita monet ihailevat, mutta ihaileminen ei elätä minua. Peukutukset facebookissa ovat tärkeitä, ne osoittavat minun olevan oikeilla jäljillä. Kehut ruo(s)kkivat taiteilijaa tekemään enemmän ja yrittämään kovemmin. Ihailun kalastelemisen jälkeen on taas mukava rypeä hetken itsetyytyväisyydessä, kunnes taas alkaa paini uuden haasteen kanssa. Vanhoja juttuja ei saa jäädä toistamaan ja kopioimaan liian kauaksi aikaa. Silloin tehdastyö nostaa päätään. Kopioimisessa ja toistamisessakaan ei ole mitään vikaa, jos sillä voi elättää itsensä. Jotkut ovat latomaisemia maalaamalla tehneet hyvät tienestit ja samalla herättäneet kateutta taidepiireissä. Onko toisto matka kohti mestaruutta vai tappaako se luovuuden? Täytyy kuitenkin myöntää, että kun joku ostaa omakseen tai lahjaksi tekemäni tuotoksen, se  saa minut tekemään entistä raivokkaammin uusia töitä. Silloin koen olevani jollain tapaa hyödyllinen. 

Missä kulkee raja, mitä asiakkaat ovat valmiita maksamaan? Jos on kuuluisa ja kauppa käy kuin siimaa, hintaa voi nostaa rajattomasti. Jos taideteoksistasi tulee keräilykohteita, voi olla että muut alkavat rahastaa tuotteillasi. Ehkä elinaikanasi pääset nauttimaan niistä rahoista -  tai sitten et. Eräs luukaivertaja löysi tekemänsä lehmänluisen kaiverrustyön antiikkikaupan ikkunasta. Se oli värjätty ruskehtavaksi ja sitä kaupiteltiin norsunluisena kiinalaisena antiikkina. Hinta oli huimaava. Hulluilla halvat huvit, idiooteilla ilmaiset ja rikkailla ruhtinaalliset. Hinnan noustessa voi käydä niinkuin japanilaisten miekkaseppien miekoille. Jos on kuuluisa ja arvostettu seppä, rikkaat sijoittajat ostavat niitä pankkiholveihinsa odottamaan hinnan nousua tulevaisuudessa. Jos olisin seppä, minua kuitenkin kiinnostaisi nähdä miekkaa heilutettavan miekkaharjoituksissa toimivana, tasapainoisen kauniina aseena. Korutaiteilijana viehättää ajatus nähdä tekemäni koru asiakkaan kaulassa arjen taiteena ja ilostuttajana.

Kun korua tekee, sitä miettii mihin on järkevää käyttää aikaa ja vaivaa. Solmuihin ja punoksiin saa uhrattua vaikka kuinka paljon aikaa, mutta onko se vaivan arvoista? Tekijä voi laskea tunteja, mutta asiakas ei ymmärrä, miksi pitäisi maksaa nyöristä, jota on punottu tuntikausia? On siis vain muutama nyörimalli, joita voi nopeasti punoa ja saada aikaan näyttävää jälkeä. Hienompiakin löytyisi, mutta kukaan ei maksa niistä niihin käytettyä aikaa. Jos tekee itselleen, ei tarvitse laskea tunteja, mutta myytäväksi tehtävät tuotteet on syytä järkiperäistää edes jollain tavalla.

Onneksi minulla on toinen työ, joten voin keskittyä vapaa-aikanani korujen kaivertamiseen. Ei tarvitse juosta messuilla joka viikonloppu tai yrittää väkisin myydä tekeleitä alihintaan. Olemme kohta taas laman keskellä, ja ihmisillä on aikaa harrastuksille ja toisilleen, koska ei ole töitä. Jos vaan ruokaa riittää, sillä pian köyhillä ei ole enää Suomen maassa varaa syödä...

Luettu 3590 kertaa Viimeksi muutettu tiistai, 23 syyskuu 2014 10:48

Jätä kommentti

Muista täyttää kaikki pakolliset tiedot (*) . HTML-koodi ei ole sallittu.

TILAUKSET

 

Tilaukset sähköpostilla petteri@luusolmu.fi tai soittamalla 040-5918 324.

Copyright © Sogo Budo Silenius 2016. All Rights Reserved.